Aikaisemmassa osassa käsiteltiin veroja ja tukia. Tässä osassa katsotaan yleisellä tasolla, miten pörssisähkön hinta muodostuu tarjouksista.
Sähköpörssissä on ostajia ja myyjiä, jotka tekevät tarjouksia seuraavan päivän tunneista, mihin hintaan he ovat valmiita ostamaan ja myymään sähköä.(*)
 |
| Sähköpörssin perusperiaate. |
Periaatteessa toiminta on yksinkertaista. Myyjiltä otetaan halvin tarjous (**) ja se, ja sitä vastaava kallein ostotarjous poistetaan pelistä. Näin jatketaan kunnes tarjoukset kohtaavat. Silloin kaikki osto- ja myyntitarjoukset on täytetty ja ne myyjät, jotka yrittivät myydä kalliimmalla eivät saa sähköään kaupaksi. Samoin ostajat, jotka yrittivät ostaa tuota hintaa halvemmalla jäävät ilman sähköä.
Kaikki voittajat saavat sähkönsä tasapainohinnalla. Kalleimman tarjouksen tekijä ei joudu maksamaan sähköstään enempää kuin muutkaan. Tämä huutokauppatyyppi on siitä mukava, että yleensä kaikkien kannattaa tarjota täsmälleen sen verran, kuin oikeasti ovat valmiita maksamaan/myymään ilman ”varmuuden vuoksi korkeita tarjouksia”. Huutokauppojen strategioita miettii kokonainen matemaattisen peliteorian haara.
Aluksi Pohjoismaissa lasketaan systeemihinta. Tämä lasketaan laittamalla kaikki osto- ja myyntitarjoukset samaan huutokauppaan miettimättä sähkönsiirron pullonkauloja.
Mitä sitten uskon tapahtuvan — mutta en tiedä — on se, että jokainen sähkönmyyntialue, esimerkiksi Suomi, pistetään uuteen huutokauppaan, jossa naapurimaiden siirtokapasiteetti esiintyy ostajana ja myyjänä systeemihinnalla.
(*) Toiminta ollaan määrittelevinään dokumentissa [1], mutta en väitä ymmärtäneeni tai edes lukeneeni sitä kokonaan. Unohdamme tässä erikoiset tarjoustyypit ja joudumme arvailemaan sähkönmyyntialueen toimintaa.
(**) Tarjoukseen tietysti liittyy aina tietty kapasiteetti, jonka myyjä voi toimittaa tai ostaja on halukas ostamaan. Sama myyjä/ostaja saa tehdä useita erihintaisia tarjouksia.