Sähkölamppu

Aikaisemmassa osassa käsiteltiin veroja ja tukia. Tässä osassa katsotaan yleisellä tasolla, miten pörssisähkön hinta muodostuu tarjouksista.

Sähköpörssissä on ostajia ja myyjiä, jotka tekevät tarjouksia seuraavan päivän tunneista, mihin hintaan he ovat valmiita ostamaan ja myymään sähköä.(*)

Sähköpörssin perusperiaate.

Periaatteessa toiminta on yksinkertaista. Myyjiltä otetaan halvin tarjous (**) ja se, ja sitä vastaava kallein ostotarjous poistetaan pelistä. Näin jatketaan kunnes tarjoukset kohtaavat. Silloin kaikki osto- ja myyntitarjoukset on täytetty ja ne myyjät, jotka yrittivät myydä kalliimmalla eivät saa sähköään kaupaksi. Samoin ostajat, jotka yrittivät ostaa tuota hintaa halvemmalla jäävät ilman sähköä.

Kaikki voittajat saavat sähkönsä tasapainohinnalla. Kalleimman tarjouksen tekijä ei joudu maksamaan sähköstään enempää kuin muutkaan. Tämä huutokauppatyyppi on siitä mukava, että yleensä kaikkien kannattaa tarjota täsmälleen sen verran, kuin oikeasti ovat valmiita maksamaan/myymään ilman ”varmuuden vuoksi korkeita tarjouksia”. Huutokauppojen strategioita miettii kokonainen matemaattisen peliteorian haara.

Aluksi Pohjoismaissa lasketaan systeemihinta. Tämä lasketaan laittamalla kaikki osto- ja myyntitarjoukset samaan huutokauppaan miettimättä sähkönsiirron pullonkauloja.

Mitä sitten uskon tapahtuvan — mutta en tiedä — on se, että jokainen sähkönmyyntialue, esimerkiksi Suomi, pistetään uuteen huutokauppaan, jossa naapurimaiden siirtokapasiteetti esiintyy ostajana ja myyjänä systeemihinnalla.

(*) Toiminta ollaan määrittelevinään dokumentissa [1], mutta en väitä ymmärtäneeni tai edes lukeneeni sitä kokonaan. Unohdamme tässä erikoiset tarjoustyypit ja joudumme arvailemaan sähkönmyyntialueen toimintaa.

(**) Tarjoukseen tietysti liittyy aina tietty kapasiteetti, jonka myyjä voi toimittaa tai ostaja on halukas ostamaan. Sama myyjä/ostaja saa tehdä useita erihintaisia tarjouksia.

[1] Elspot Market Regulations, trading appendix 2a

Sähkön kansainväliset markkinat ja Suomen verotus

Koska Suomen sähkömarkkinoiden toiminta tuntuu olevan epäselvää Tekniikka&Talous-lehdelle  ja/tai Työ- ja elinkeinoministeriön energiaosaston ylijohtaja Esa Härmälälle,(*) pieni kertaus lienee paikallaan.

Suomessa käytettävä sähkö erikoistapauksia lukuunottamatta myydään ja ostetaan pohjoismaisesta sähköpörssistä. Tämä on sähkön maailmanmarkkinahinta, ja jos Suomen valtio aikoo pitää kiinni sopimuksistaan, tuolle hinnalle Suomen valtio ei voi yhtään mitään. Pikemminkin todennäköistä on, että Pohjoismainen sähköpörssi yhdistyy myös Saksan, Ranskan ja Englannin sähköpörssien kanssa.

Pörssihinta jakaa sähkön hinnan kahtia: tuottajapuolelle ja kuluttajapuolelle. Pörssisäännösten mukaan ostajat ja myyjät eivät tietenkään saa tehdä yhteystyötä toistensa kanssa hinnanmuodostuksessa.

Sähkön kuluttajahinnasta Suomessa noin kolmannes menee tuottajalle pörssihinnan kautta.

Yleinen periaate on ollut se, että pitääkseen kansainvälisen hintatason yhteneväisenä, valtiot eivät verota sähkön tuotannon raaka-aineita. Esimerkiksi sähköntuotannossa käytettävä kivihiili on ”valmisteverotonta ja huoltovarmuusmaksutonta”. [2]

Hiilivoimala joutuu ostamaan kansainvälisiltä markkinoilta päästöoikeuksia. Tämä veroluonteinen maksu ei päädy Suomen verottajalle.

Tällä tavalla hiilivoimalla tuotettu sähkö on selkeä kansainvälisellä kustannustasolla vertailukelpoinen sähköntuotantomenetelmä, johon kansallinen verotusohjaus ei pure.

Jotkut onnelliset omistavat Suomessa vesi- ja ydinvoimaloita, jotka eivät tarvitse päästöoikeuksia. Tämän vuoksi ne saavat päästöoikeuksia vastaavan paremman hinnan sähköstään (mikä nimen omaan on päästöoikeuksien idea). Tämä ”ansioton arvonnousu” eli windfall haluttaisiin kuitenkin Suomessa verolle. Mitää hyvää perustetta tuolle verolle ei kuitenkaan ole vielä keksitty, joten asia on valmisteluvaiheessa.

Tuulivoimalla puolestaan on takuuhinta eli syöttötariffi, jonka valtio maksaa ellei pörssihinta ole takuuhinnan suuruinen. Tuo syöttötariffi on 10,53 c/kWh. Koska sähkön pörssihinta on viime aikoina ollut alle neljä senttiä kilowattitunnilta, valtio maksaa kaksi kolmannesta tuulisähköstä, jotta se olisi kilpailukykyinen kansainväliseen hintaan verrattuna. Eipä ihme, että perusvoimakin haluaa tukia voidakseen kilpailla tuon kanssa.

Kuluttaja maksaa tyypillisesti sähkön pörssihinnan, ja yhtä paljon siitä, että sähkö toimitetaan hänelle kotiin, ja vielä yhtä paljon veroja valtiolle.

Siirto kotiin koostuu paikallisen sähköyhtiön saamasta osuudesta ja sähkön pörssihinnalla myyvän yhtiön välityspalkkiosta. Jälkimmäinen on oleensä hyvin pieni, 0,0 – 0,4 c/kWh arvonlisäveroineen.

Valtion osuus koostuu sähköverosta, huoltovarmuusmaksusta ja arvonlisäverosta. Arvonlisäveroa maksetaan myös sähkön pörssihinnasta ja taattuun suomalaiseen tapaan myös sähköverosta ja huoltovarmuusmaksusta. Teollisuuden sähkövero on alempi. Yhdessä nämä muodostavat siis noin kolmanneksen kuluttajan sähkön hinnasta.

[1] Uusi miljardilasku odottaa sähkönkäyttäjiä
[2] http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/1996/19960225

(*) Artikkelin mukaan siis ”Suomalaisia sähkönkäyttäjiä odottaa muutaman vuoden päästä uusi kymmenien, jopa satojen miljoonien eurojen lasku.” Syynä on se, että valtiot ovat alkaneet tukea hiilivoimaloita ja jopa ydinvoimaloita, jotta ne pärjäävät tuetulle uusiutuvalle energialle. On kuitenkin ehdottoman väärin sanoa, että asia suoraan koskisi sähkönkäyttäjiä. Jos valtiot haluavat alkaa kilpailun maailmanmarkkinahinnalla, valtiot voivat aivan vapaasti tehdä sen omilla rahoillaan. Jos tuo tuki koplataan sähköpörssin kuluttajapuolelle suoraan kohdistettuna verona, se olisi selvästi epärehellistä pörssikurssin vääristelyä eikä se missään tapausessa olisi hyväksyttävää. Tämä vain tuntuu suomalaiselle lehdistölle ja virkamiehille olevan ylivoimasta ymmärtää. Siispä: ”Suomen valtiota odottaa muutaman vuoden päästä satojen miljoonien eurojen lasku”.